Koiranpäivä

Valtakunnallista Koiranpäivää vietetään 24.4.. Tätä Kennelliiton lanseeraamaa päivää on juhlittu jo vuodesta 2007, ja joka vuosi päivään on liittynyt jokin teema. Tänä vuonna teemana on koiran tarina. Kennelliiton sivuilla tämän vuoden teemaa kuvataan näin: "Miten sinä valmistauduit koiran tuloon? Mitä ajattelit nähdessäsi oman pentusi ensimmäisen kerran? Millaista arkenne on nykyään? Miten koira on muuttanut elämääsi?"

Koiranpäivän teeman innoittamana vuorossa nyt katsaus elämäni koiriin, myös niihin ennen shelttejä olleisiin :)


ELLA
 Ella oli perheemme ensimmäinen koira. Se oli rodultaan hovawart ja se tuli meille sinä kesänä, kun täytin viisi vuotta. Ella oli pienen ihmisen ensimmäinen kosketus koiriin, ja voi hitsi miten pysyvän jäljen se jättikään. Junnuikäisenä Ellan lempipuuhia oli juosta pitkin pihaa minun tai siskoni rukkanen hampaissaan; yhtä lailla se tosin malttoi leikkiä meidän kanssa hiekkalaatikolla. Isokokoisena koirana se oli juuri sopiva osallistumaan myös heppaleikkeihin. Ellan roolina oli aina olla minishetlanninponi, jota hoidettiin ahkerasti ja käytettiin poninäyttelyssä. 
Ella oli huikea perhekoira! Muistan sen olleen kärsivällinen ja lempeä, hyväntahtoinen jättiläinen. Tottelevainenkin se oli, mutta myös valitettavan ahne. Nuorena koirana se varasti pöydältä kääretortun, jonka vahtimiseen minun auktoriteettini ei ihan yltänyt :D

Ella eli 9,5-vuotiaaksi, ja kuten suurilla roduilla monesti käy, yhtenä päivänä sen takajalat eivät enää kantaneet. Ella oli hieno, kultainen nallekarhu, joka opetti koirista niin paljon.

(C) Minna Rummukainen

SIIRI
Siiristä oonkin kirjoittanut jo vaikka ja mitä. :) Se tuli perheemme toiseksi koiraksi, Ellalle kaveriksi, kesällä 2003. Meille lapsille ei kerrottu etukäteen, vaan jokakesäisen Helsinki-reissun jälkeen "ajettiinkin vähän tuolta kiertoreittiä" ja kappas, Liehkulan pihassa meitä tervehti lapinkoirapallero, joka juoksi rohkeasti ylös ja alas talonrakennuksen vuoksi lähinnä tikapuita muistuttavia ulkorappusia. Jo tuolloin Siirin omaehtoisuus ja rohkeus näkyivät siis varsin hyvin!
Siiri oli se koira, joka kiskoi minut mukanaan koiraharrastuksen syövereihin. Sen kanssa treenattiin agilityä ja tokoa, kisattiin junnuhandlerissa, käytiin näyttelyissä ja paimensukuisten omissa Katselmuksissa. Siirin kanssa touhuaminen teki teini-ikäiselle minulle tosi hyvää, sillä Siiri oli varmasti yhtä ärsyttävä ja hankala kuin mitä olin itse :D Sen kanssa sai tosissaan hakata päätään seinään ja yrittää ymmärtää sen aivoituksia, mutta niin vain siitä tuli täydellinen. Sen kanssa oli hyvä kasvaa ja opetella. Se eli lähes 15-vuotiaaksi ja lähti saappaat jalassa; juuri niinkuin koirien kuningattareen kuuluikin. Siiri oli ja on minulle se The Koira.


SELMA
Selma tuli Siirille kaveriksi kesällä 2006. Selma on koko ikänsä ollut oman tiensä kulkija, itsenäinen, muista piittaamaton. Samalla se on kuitenkin vilpottömästi ilahtunut ihmisen antaessa sille huomiota, mutta liiasta huomiosta se on aina hämmentynyt ja poistunut paikalta. Selma ei halua tehdä itsestään numeroa. Jo saapuessaan ensimmäistä kertaa uuteen kotiinsa se livahti ensimmäisenä piiloon auton alle, ettei kukaan vain huomaisi häntä. Rohkaistuttuaankin Selma on säilyttänyt perusluonteensa ja ollut meidän ikioma Ihaa-aasi.Vaan täytyyhän Ihaallakin harrastuksia olla! Agility ja toko namipalkkoineen ovat olleet Selman mieleen! Näyttelyssä käytiin kerran, ja T=täydellinen kertoi meille, ettei uudestaan tarvitsekaan mennä :)
Siirin kuoleman jälkeen Selmasta on tullut läheisyydenkipeämpi, ja nykyään se hengailee ihmisten kanssa ihan mielellään. Ruoka maittaa entiseen malliin (eli hyvin; meidän perheen koiria ei ilmeisesti ole koskaan ruokittu) ja elämä valostuu heti, kun saa rähjätä kotipihassa oravalle tai naapurin koiralle. Lenkkeily sen sijaan ei ole enää vähään aikaan kiinnostanut Selmaa. Mukaan olisi aina lähdössä, mutta into loppuu heti kotiportin sulkeuduttua. Selma on ikäistään paljon vanhemman oloinen ja täyttää lauantaina 13 vuotta. Meitä kaikkia kuitenkin vähän huolettaa se, milloin Selman aika tulee täyteen. Toivottavasti ei vielä hetkeen! <3


(C): Paimenpartio Photography
 
NOPPA
Noppa, minun ja Jaakon ensimmäinen yhteinen koira, tuli meille 19.4.2013, eli jo kuusi vuotta sitten! Tää iloinen hymypoika, ristoreipas, riemuidiootti on aina valmiina touhuun ja toimintaan. Blogin lukijat varmasti tietävät myös meidän hankaluuksista Nopan kanssa, mutta ei nyt keskitytä niihin. Noppa on niin paljon muutakin kuin reaktiivisuutensa. Se on ihana kainaloinen, topakka harrastuskaveri, partiopoika konsanaan. Rakas, rakas Nops <3
 
(C): Paimenpartio Photography
 
NUTTU
Nuttu tuli meidän toiseksi sheltiksi juhannuksena 2017. Se on täydellisen valloittava pikkuprinsessa, wannabe-kissa, kainaloon täydellisesti mahtuva keijupölytyyppi. Nuttu iloitsee elämästä päivittäin (paitsi silloin kun sataa/pitää pukea jotain päälle/ruoka on pahaa/ruokaa ei saa/joutuu suihkuun/joutuu kuivattavaksi) ja ilostuttaa töhöilyllään myös meitä. Se on mieletön taskuraketti agilitykentällä ja opettaa ohjaajaansa jälleen kerran. Voi Nuttu minkä teet, olet parasta mitä ihmiselle voi tapahtua! <3

(C): Paimenpartio Photography

Näiden elämäni koiratyyppien lisäksi elämääni kuuluu toki vaikka ketä muita koiria: Ainu, Hugo, Hamlet, Nyyti, Paavo, Sanni, Pita, Papu... Kaikki rakkaita ja tärkeitä, vaikkeivat läsnä niin usein olisikaan. Onni on tuntea paljon ihania ja hienoja koiria omistajineen, ja ihan parasta on, että omaan elämään on mahtunut jo niin monta mahtavaa koiraystävää! <3
 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

BAT

Rakkulainen sidekalvontulehdus ja muita kuulumisia

Alkuvuoden seikkailuja