Kilpailemisesta ja kilpailemattomuudesta

Eräästä facebook-keskustelusta heräsi inspis kirjoitella omia ajatuksia. Keskustelu koski sitä, milloin on oikea aika lähteä koiran kanssa kilpakentille, ja keskusteluun osallistujat yrittivät leikkimielisesti patistaa teknisesti kisavalmista koirakkoa kohti kisoja.


Kukin toki taaplaa tyylillään, mutta mulle on tosi vieras ja hankala ajatus lähteä kokeeseen/kilpailuun keskeneräisen koiran kanssa. Toki koskaan ei voi olla täysin valmis, ja kaikesta häiriötreenistä huolimatta koetilanteessa saattaa tulla vastaan jotain täysin uutta ja ihmeellistä (kuten fb:n tokoryhmän kauhukertomukset kentän poikki kesken paikkamakuun vilistävästä oravasta).

Erityisen varma haluaisin kokeeseen lähtiessä olla siitä, että voin luottaa koiran käytökseen. Noppa on mennyt käytöksen suhteen hirveästi eteenpäin, ja mulla on päivä päivältä luottavaisempi olo sen suhteen, mutta haluan olla täysin varma siitä, ettei vaikkapa tuomarin tai liikkurin yllättävä liike saa siinä aikaan syöksyreaktiota.

Summa summarum, liikkeet saavat olla mun mielestä vaikka vähän keskenkin (paitsi paikkamakuu: en halua vajota maan alle siksi, että se on mun koira, joka häiriköi paikkiksessa muita). Sen sijaan molemminpuolinen luottamus koiran kanssa ja häiriönsietokyky painavat mun paletissa enemmän kuin liikeosaaminen. En halua keskittyä koetilanteessa jännittämään sitä, säntääkö Noppa kehästä kuullessaan taisteluleikin ääniä, tai sitä, säikähtääkö se jotakin ihmishäiriötä.


Ja vaikka koira olisikin kisavalmis, ohjaaja ei välttämättä ole. Mulla on itselläni tosi huonot kisahermot ja jännitän helposti ihan arkisiakin asioita. Eikä siihen jännittämiseen totu koskaan: vanhana viulistina mulla tärisi kädet kuin horkassa ennen jokaista esiintymistä, oli yleisössä sitten sata vierasta ihmistä tai yksi ja ainut, tuttu ja turvallinen mummo.

Jännittävissä tilanteissa muutun totiseksi ja kireäksi, kuten näistä Saran heinäkuisesta möllitokosta ottamista kuvista on nähtävillä. Hei pliis, mulla on kulmat kurtussa ja alahuuli suussa ihan jokaisessa kuvassa, vaikka vierellä pönöttää täydellinen kontakti! Ei se ole koiraa kohtaan reilua. Koira tekee täpöllä, ja saa palkaksi hätäisen taputuksen ja pari oktaavia liian korkealta kiekaistun kehun. Selasin läpi kaikki tuosta möllitokosta otetut kuvat, ja ainoat hymynhäivähdykset näkyy kehän ulkopuolisissa leikeissä. Ja nekin tilanteet muistan sellaisiksi, että ajatus oli ihan toisaalla kuin koiran leikittämisessä.

Itse en ainakaan kaahaisi kenenkään luokse, kuka näyttää noin kettuuntuneelta. Onneksi Noppa kaahaa <3

Mun täytyy itse valmentautua henkisesti tulevaisuuden kisatilanteita varten. Tottakai saa jännittää, ja pieni jännitys on ihan tervettä, mutta se ei silti saisi näkyä koiralle ihan noin räikeästi. Tottakai koirankin on hyvä oppia tekemään hommia täpöllä, vaikka emäntä seilaisikin vähän kuutamolla, mutta ei voi kuin ihmetellä, miten hyvin Nopalla tuossa möllitokossa pysyi motivaatio, kun itse olin palkkaa ja kehuja pihistelevä mutrusuu.

Yläpuolella puhuin siitä, että haluan luottaa koirani käytökseen. No ihan yhtälailla se luottamussuhde pitää syntyä toisinkin päin: haluan, että mun koira saa luottaa siihen, että olen sille kisatilanteessakin reilu, hymyilen ja palkkaan sen täysillä.

No täytyykö sitten kisata, jos se tuntuu noin hankalalta? Ei täydy. Ei kaikkien täydy. Koira on ihan varmasti ihan yhtä onnellinen, ellei onnellisempikin, jos se saa viikonloppuaamuisin nukkua pitkään ja katsella jotain muuta kuin jännityskireää omistajaansa. Mutta ymmärrän kyllä niitä, joiden veri vetää kisakentille joka viikonloppu. Kisaaminen tuo koiraharrastukseen ihan oman ulottuvuutensa, ja ainakin mulle, hiukan patalaiskuuteen taipuvaiselle, jokin konkreettinen määränpää on tuikitarpeellinen treenaamista ajatellen. Hiukan pelkään sitä aikaa, kun mulla on kisavalmis koira (ja koiralla kisavalmis ohjaaja): repäiseekö kilpaileminen pikkusormen sijasta koko käden? Jääkö siihen koukkuun?


Ylläoleva ajatuksenvirta koskee lähinnä tokoa, jossa mulla kieltämättä on ihan toteutettavan tuntuisia koehaaveita. Tämä vuosi pitäköön siis sisällään paljonpaljon häiriötreeniä, niin aletaan olla lähellä haaveiden toteutumista. Agilityn puolella mulla ei edelleenkään ole mitään haaveita päästä kisakentälle. Kaveri kyllä yllytti hankkimaan kisalisenssin tälle vuodelle, mutta nauroin päin naamaa ja ostin harrastuslisenssin. Agility on niin paljon tokoa kiihdyttävämpi laji, että vie vielä aikaa, että Noppa saavuttaa siellä mun luottamuksen. Enkä tiedä, tullaanko me siinä koskaan kisaamaankaan, kun treenimäärät nyt on mitä on. Pysyköön se siis hauskana humputteluna ainakin toistaiseksi!


Ja mitä tällä kaikella ajatuksenjuoksulla haluan sanoa, erityisesti itselleni, mutta myös muille. No sitä, että kukaan ulkopuolinen ei voi tietää, koska on oikea aika siirtyä kilpakentille. Kaikkien ei sinne tarvitse siirtyä koskaan, vaikka taidot siihen riittäisivätkin. Taidot ovat kuitenkin ainoastaan se näkyvä osa, kaikki muu jää ulkopuolisen silmiltä piiloon. Kukaan ei näe sun pään sisälle, mitä sä ajattelet kilpailemisesta ja jännittämisestä ja kaikesta tästä. Ei siis anneta kenenkään (korkeintaan omien itsejemme ;)) asettaa paineita kisaamiselle!


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Rakkulainen sidekalvontulehdus ja muita kuulumisia

BAT

Sillisalaatti