Se tunne, kun ei vaan nappaa
Olenkohan ainut koiraharrastaja, joka potee huonoa omaatuntoa siitä, ettei vietä montaa iltaa viikossa treenikentällä ja suhaa viikonloppuisin kisoissa, kimppatreeneissä ja valmennuksissa? Veikkaan, että en. Siksipä Sporttirakin teksti "Koiraurheilijan synninpäästö" kolahtikin aika kovasti.
Ei ole pakko treenata, jos pipo kiristää jo valmiiksi. Ei oikein kannatakaan. Ei ole pakko treenata, jos vaikkapa työt imaisee kaiken energian (toki niinhän ei tietenkään pitäisi olla, mutta välillä asioita vain tapahtuu); jos elämässä on huolia ja murheita; jos helle painaa ja väsyttää; jos sohvan kutsu voittaa kaiken muun. Ei ole pakko treenata, eikä ole missään nimessä pakko kokea huonoa omaatuntoa treenaamattomuudesta.
Minulla on jo pitkään ollut sellainen fiilis, että ei vaan nappaa koko treenaaminen. Takaraivossa pieni ääni on naputtanut, että pitäisi tehdä sitätätätota, Nuttu ei osaa ikäänsä nähden mitään, Nopan pitäisi olla jo vähintään useamman koulutustunnuksen haltija. Muiden treenivideoiden katselu ja kisakuulumisten ja koulutusraporttien lukeminen on lähinnä ottanut päähän: miks noi, miksei me. Miksei meitä huvita.
Tämä on kuitenkin vain harrastus. Tai no, elämäntapa, mutta kuitenkin vain harrastus. Mukava, ihana asia, miksi siis ottaa siitä(kin) stressiä ja pakottaa itseään tekemään jotain, mitä ei halua. Ehkä pitäisi ulottaa se armollisuus itseä kohtaan myös tälle elämänalueelle, iloita ja nauttia siitä perusarjesta koirien kanssa, treenata kun siltä tuntuu, olla ottamatta paineita. Minä en ole tavoitteellinen ihminen, miksi minun pitäisi siis olla tavoitteellinen koiraharrastaja.
Tänä vuonna olen muutamaa yksittäistä treenikipinää lukuunottamatta treenannut koirien kanssa minimaalisen vähän. Sen sijaan olen retkeillyt niiden kanssa Lapissa, Repovedellä ja Helsingissä, mökkeillyt enemmän kuin aikoihin, tavannut koirakavereita lenkki- ja leikkitreffien merkeissä, nukkunut päiväunia koira molemmissa kyljissä tuhisten, rapsuttanut ja halannut molempia koiria enemmän kuin koskaan. Meillä on ollut ihanaa ja kivaa tavallista arkea.
Pikkuhiljaa aikaa ja energiaa on kuitenkin tuntunut vapautuvan enemmän myös näille koiratouhuille, ja treenaamisen ajattelu on alkanut tuntumaan taas kivalta ja houkuttelevalta. Olen jopa tehnyt pieniä treenisuunnitelmia, joita edellisessä postauksessa vähän avasinkin. Nyt alkaa tuntua siltä, että syksy, aksa- ja rallytreenit, tervetuloa meidän elämään! :)
Ei ole pakko treenata, jos pipo kiristää jo valmiiksi. Ei oikein kannatakaan. Ei ole pakko treenata, jos vaikkapa työt imaisee kaiken energian (toki niinhän ei tietenkään pitäisi olla, mutta välillä asioita vain tapahtuu); jos elämässä on huolia ja murheita; jos helle painaa ja väsyttää; jos sohvan kutsu voittaa kaiken muun. Ei ole pakko treenata, eikä ole missään nimessä pakko kokea huonoa omaatuntoa treenaamattomuudesta.
 |
| Kuva: Juho&Sara |
Minulla on jo pitkään ollut sellainen fiilis, että ei vaan nappaa koko treenaaminen. Takaraivossa pieni ääni on naputtanut, että pitäisi tehdä sitätätätota, Nuttu ei osaa ikäänsä nähden mitään, Nopan pitäisi olla jo vähintään useamman koulutustunnuksen haltija. Muiden treenivideoiden katselu ja kisakuulumisten ja koulutusraporttien lukeminen on lähinnä ottanut päähän: miks noi, miksei me. Miksei meitä huvita.
Tämä on kuitenkin vain harrastus. Tai no, elämäntapa, mutta kuitenkin vain harrastus. Mukava, ihana asia, miksi siis ottaa siitä(kin) stressiä ja pakottaa itseään tekemään jotain, mitä ei halua. Ehkä pitäisi ulottaa se armollisuus itseä kohtaan myös tälle elämänalueelle, iloita ja nauttia siitä perusarjesta koirien kanssa, treenata kun siltä tuntuu, olla ottamatta paineita. Minä en ole tavoitteellinen ihminen, miksi minun pitäisi siis olla tavoitteellinen koiraharrastaja.
Tänä vuonna olen muutamaa yksittäistä treenikipinää lukuunottamatta treenannut koirien kanssa minimaalisen vähän. Sen sijaan olen retkeillyt niiden kanssa Lapissa, Repovedellä ja Helsingissä, mökkeillyt enemmän kuin aikoihin, tavannut koirakavereita lenkki- ja leikkitreffien merkeissä, nukkunut päiväunia koira molemmissa kyljissä tuhisten, rapsuttanut ja halannut molempia koiria enemmän kuin koskaan. Meillä on ollut ihanaa ja kivaa tavallista arkea.
 |
| Kuva: Juho&Sara |
Pikkuhiljaa aikaa ja energiaa on kuitenkin tuntunut vapautuvan enemmän myös näille koiratouhuille, ja treenaamisen ajattelu on alkanut tuntumaan taas kivalta ja houkuttelevalta. Olen jopa tehnyt pieniä treenisuunnitelmia, joita edellisessä postauksessa vähän avasinkin. Nyt alkaa tuntua siltä, että syksy, aksa- ja rallytreenit, tervetuloa meidän elämään! :)
Kommentit
Lähetä kommentti